Mulla on vauvakuume. Ollut jo useita vuosia, enkä puhu mistään "voi että kun on suloinen, oma käärö olis kyllä aivan ihana ja ku ne on nii pieniäki ja..." löpinästä vaan ihan selkeästä halusta kokea raskaus ja äitiys alusta loppuun saakka, kaikkine sävyineen ja vivahteineen. Minulle on ollut pikkutytöstä asti selvää että haluan äidiksi, haluaisin kokea kaiken sen jännityksen ja tunteiden kirjon mitä voin kuvitella lasta haluavan naisen käyvän läpi testiä tehdessään, mahan alkaessa kasvaa, ensimmäistä ultraa odottaessa....

Uteliaana ihmisenä olen tietysti tutustunut asiaan ja tarjolla olevaan tietoon aina kun mahdollista, olen yrittänyt "opiskella" mahdollisimman paljon odotuksesta, synnytyksestä, vauva- ja leikki-ikäisen arjesta, biologiasta, lapsen fysiologisesta ja psykologisesta kehityksestä, ihan kaikesta. Haluan ensisijaisesti säilyttää terveen maalaisjärjen, mutta tiedon ahminta on minun tapani lievittää lapsen kaipuuta ja vähentää ahdistusta. Vielä ei ole minun aikani...

Sinänsä ehkä sääli etten osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, mutta opiskelen ammattiin vain koska haluan turvata taloudellisen tilanteeni mahdollistaakseni lasten saannin. Minä pärjään kyllä pienellä, mutta haluan turvata sen pienen perustoimeentulon minkä suinkin voin. Haluan lasteni ruokailun olevan turvattu sekä vaatteet ehjät ja siistit. En silti halua tavaran turmelemia lapsia joita näkee kadulla aivan liikaa, vaan toivoisin osaavani opettaa lapseni arvostamaan niitä pieniä asioita mitä meillä on, kuten toisemme. Helpommin sanottu kuin tehty...

Ei ole kovin montaa asiaa joita pelkäisin. Hämähäkkejä inhoan ja moni asia ällöttää minua, mutta varsinaisia pelkoja on aika vähän. Ne asiat mitä pelkään ovatkin sitten sitäkin itsekkäämpiä. Pahimmat pelkoni voi tiivistää muutamaan variaatioon teoriassa samasta tilanteesta. Pahin niistä on tilanne jossa lapseni kuolee syliini, tai että lapsi kuolee synnytykseen tai syntyy kuolleena. Heti näiden perään tulee lapsettomuus.... Jo nyt, kun lapset siintävät vielä kaukana tulevaisuudessa ja huominenkin on sumun peitossa tämä tuntuu äärimmäisen typerältä, mutta pelkään jo nyt sitä että jäisin lapsettomaksi, en kykenisi saamaan lapsia. Eihän tämä ole normaalia kakskymppiseltä?!?

Lienee tarpeetonta sanoa että 'itseinho' on hyvin lievä ilmaus siitä mitä tunnen itseäni kohtaan kun olen myrkyttänyt mahdollista uuden elämän kasvualustaa näinkin paljon ja pitkään, ja vaikka itsesyytökset ovatkin aiheellisia niin ne ovat täysin hyödyttömiä (elleivät haitallisia) minun projektissani "selvä elämä" joka on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin lapset ja pakostakin järjestyksessä ensimmäinen vaikka lipsumisia välillä sattuukin.

Miksen osaa tehdä elämästäni vähemmän stressaavaa, helpompaa elää, vähemmän ahdistavaa, helpommin kestettävää, edes jotain näistä?!? Miksi en kestä elämääni selvinpäin, miksi kohdallani tehtiin niin paljon virheitä? Miksen voi sopeutua nykyään yhteiskuntaan, miksi minuun suhtauduttiin väärin aikoinaan kun olisi pitänyt tajuta että jotain on vialla?! Loputtomasti kysymyksiä... Tiedän tänä päivänä jo isoilta osin missä kohdallani on tehty virheitä, osan olen tajunnut aivan vastikään ja osaa en tule tietämään koskaan, mutta mikä auttaisi minua oikaisemaan näiden virheiden aikaansaamat vinoumat? Vinoumat jotka estävät minulta tavanomaisen koulunkäynnin, työssäkäynnin, normaalit ihmissuhteet ja terveen psyyken. Mielenterveyteni horjuu, on tehnyt sitä jo kauan, mutta vasta nyt alan itsekin hahmottaa todellisuutta.

Pelkään sitä etten pääse asettamiini tavoitteisiin, etten täytä edes omia odotuksiani. Olen kuullut kerta toisensa jälkeen kuinka olen pettänyt eri ihmisten odotukset, ihmisten joiden mielipiteet olivat minulle silloin kaikki kaikessa. Isovanhempieni toiveet olivat (akateemisesta taustasta johtuen) alunperinkin liian korkeita vaikka he ovatkin aina olleet minnun näennäisen tyytyväisiä, ja he ehtivätkin nähdä minun menestyvän peruskoulussa. Nyt he alkavat olla niin heikossa kunnossa etteivät taida enää erityisemmin asiasta ymmärtääkkään, joten heidän suhteensa ei ole enää mitään tehtävissä.

Vanhemmat taas... He eivät päässeet koskaan näkemään sitä menestynyttä tytärtä jota he toivoivat, ja pelkään etten täytä pienintäkään osaa niistä odotuksista joita minuun kasattiin. Vaikka keskiarvoni olikin hyvä yläasteen puoliväliin saakka ja koko suku puhui lukiosta ja korkeakouluopinnoista, romahti keskiarvoni ja motivaationi useiden sattumusten ja kohdallani tehtyjen virheiden yhteisvaikutuksesta. En koskaan päässyt lukioon enkä kyllä kovin innokkaasti hakenutkaan. Mut helvetti soikoon, mä oon kakskymmentä ja oon vieläkin amiksessa, en saa yhtä ammattitutkintoa suoritettua! Oon joskus kuullut vanhemmiltani siitä kuinka he odotti enemmän, oon kuullu vaivautuneet vastaukset sukulaisten uteluihin valkolakeista, vanhojentansseista, työpaikoista, poikaystävistä.... Ja se kaikki sai mut lannistumaan.

Onko ihme jos en osaa arvostaa itseäni riittävästi? Eniten minua silti huolettaa ja ahdistaa ajatus siitä että samainen arvostuksen puute saa minut luovuttamaan liian helposti, enhän kuitenkaan ansaitsisikaan parempaa... Olenko sittenkään riittävän hyvä, riittävän hyvä täyttämään omani sekä muiden asettamat tavoitteet? Se miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen on puhtaasti siinä etten tiedä myöskään sitä olenko riittävän hyvä äidiksi. Tietoa varmasti löytyy, mutta uskallanko luottaa itseeni? Ja mitä jos en pärjääkkään? Osaisinko antaa itselleni riittävästi anteeksi, joustaisinko vointini vuoksi vai soimaisinko itseäni pienimmästäkin virheestä armotta, ruoskien säälimättä pääsemättä itseltäni pakoon vaarrantaen paitsi oman mielenterveyteni myös vauvan terveyden. Ja miten ikinä uskallan edes harkita "tekeväni" lapsia ajateltuani tämmöisiä!?

Nyt ahdistaa ja väsyttää niin paljon että on pakko alkaa hipsiä nukkumaan päin, hyvää yötä ja kauniita unia! ;)

ps. sori mahdolliset kirjotusvihreet, aika silmät ristissä kirjotettu ja suurelti tunteen vallassa, saatan oikolukea myöhemmin :)