Meillä on viime aikoina kuumennettu tunteita milloin mistäkin. Mikään ei ole tuntunut sujuvan suunnitelmien mukaan, parisuhde näyttää vaihteeksi pimeämmän puolensa ja minä olen suoraan sanottuna ihan riekaleina. Oon aina ollut tosi herkkänahkainen muiden sanomisten suhteen, eli mua voi satuttaa sanoilla huomattavasti helpommin kuin esim. fyysisellä väkivallalla, ja kun ne kipeää tekevät sanat tulevat rakkaan ihmisen suusta niin tuska on valtava. Tiedän reagoivani liian tunnepitoisesti avokin sanomisiin, tiedän olevani ihan liian herkkä vaikka olenkin aika ajoin yrittänyt tukahduttaa tunteeni, eikä minuun pitäisi sattua niin paljoa. Mutta mutta, minkäs teet, tunteideni voimakkuuteen kun en oikein osaa vaikuttaa...

Noh, ei siitä sen enempää, sopu meillä on kuitenkin jo saavutettu ja suurin osa asioista selvitetty. Huomenna pitäisi lähteä vanhempieni luokse pääkaupunkiseudulle, jännittää vähän että mitähän siitäkin tulee kun yhdessä reissuun lähdemme... Silti odotan sitä innolla, isoäitini joutui maanantain ja tiistain välisenä yönä sairaalaan kaaduttuaan kotinsa portaisiin ja vaikka alkuun sanottiin hänen pääsevän muutamassa päivässä pois oli joissakin kuvissa näkynyt avoissa oleva pienikokoinen "mustelma" josta lääkäri ei osannut varmaksi sanoa viittaako kyseinen tumma kohta verenvuotoon vai mihin, ja kuulemma aikaisintaan viikon päästä kotiin. Tässä tilanteessa harmittaa suunnattomasti etten ole päässyt käymään heidän luonaan läheskään niin usein kuin olisin tahtonut, kumpikaan isovanhemmistani ei enää kauaa jaksa sinnitellä elävien kirjoissa ja olisin halunnut asua huomattavasti lähempänä heitä kuin nyt kun lähtö koittaa... En olisi halunnut mennä sairaalaan mummia katsomaan, jotenkin tuntuu että olisi helpompaa kohdata hänet kotonaan joka on kuitenkin tuttu ympäristö. Sairaalasta heijastuu aina tietyllä tapaa suru ja tuska, etenkin kun kyseessä on 85-vuotias ihminen jonka lähdön tietää koittavan liian pian...

Vanhempieni näkemistä odotan innolla, vaikka ns. "aikuinen" olenkin niin äitiä olen ikävöinyt paljon viime aikoina... Enkä vähiten siksi että hän on (ainakin kuulemma) lopettanut juomisen. Kieltämättä olen hänestä ylpeä, ja toivon tämän raittiuden jatkuvan ja jopa uskon niin. Onhan diabetes kuitenkin aika suuresti rajoittava tekijä, ja äitikin on vihdoin myöntänyt alkoholisminsa ja yrittää tosissaan, myös diabeteksen takia. Hyvä äiti! ;) Viikonloppu tulee olemaan aivan liiian lyhyt, aika loppuu kesken joka tapauksessa enkä ehdi nähdä edes osaa niistä ihmisistä jotka haluaisin tavata. No, ehkä ens kerral sit :)

Pitänee lähteä nukkumaan, olisi olevinaan huomenna koulupäivä ja ajattelin jopa ihan tosissani yrittää päästä paikalle :D