Miksi näitä kuulee niin hiton usein? Ei ole kulunut montaakaan viikkoa kun kaveri löysi yöksi jääneen ystävänsä kuolleena aamulla. Itse en häntä tuntenut mutta pyörittiin samoissa porukoissa. Hetki sitten sain kuulla erään toisen kaverini tehneen itsemurhan... Häntäkään en tuntenut kovin hyvin, mutta hän oli aina minua kohtaan äärettömän mukava ja oli muutenkin pidetty ihminen tuttavapiirissäni. Ja mistä helvetistä se johtuu että parhaat lähtevät ensin? Mielestäni ei ollut vielä hänen aikansa lähteä, ja ahdistaa suunnattomasti etten koskaan saanut tilaisuutta tutustua häneen paremmin. Onhan kaikissa toki vikoja, mutta minulla ei ole hänestä mitään pahaa sanottavaa...

Päällimmäisenä pintaan nousee tunteista kieltäminen, en halua uskoa uutista todeksi. Toisaalta tunnen myös tahtomattani vihaa kyseistä ihmistä kohtaan siksi että hän päätyi niin lopulliseen ratkaisuun sen sijaan että olisi hakenut apua ajoissa. Vaan mistä minä tiedän, ehkä hän yritti? Moni meistä yrittää hakea apua ongelmiinsa, mutta harva osaa hakea sitä, saati saa apua yrityksistä huolimatta. Miksi nuori ihminen riistää oman henkensä? No, tiedänhän minä, itsekin itsemurhaa yrittäneenä ja (nyt ajateltuna onneksi) onnistumatta.

En kuullut hänen kertaakaan pyytävän apua tai puhuvan ongelmistaan, vaikka onhan hän saattanut niin tehdä. Ei tätä silti kukaan osannut odottaa. Itkettää ja surettaa hänen poismenonsa, ja suututtaa kun en huomannut mitään. En osannut auttaa ajoissa. Kai osasyynä oli jatkuva juominen ja kamankäyttö enkä varmaankaan olisi pystynytkään auttamaan, mutta entä jos olisinkin? Pelottaa kohdata hänen hyviä ystäviään huomenna koulussa, ihan kuin asiasta tulisi "enemmän totta" ja konkreettisempaa näiden kohtaamisten myötä...?

Joku sanoi Jumalan rakastavan eniten niitä jotka kuolevat nuorena. Vaikka ateisti olenkin, toivon tämän pitävän paikkansa, toivon hänen olevan nyt paremmassa paikassa... Toivon myös voimia ja jaksamista hänen perheelleen, ystävilleen ja muille läheisilleen.

Itkettää...

Lepää rauhassa, enkelipoika...