Vitut mistään vierotuksesta, nyt haluun pään sekasin ja vähän vitun äkkiä. Koko elämä romuttu hetkessä, tai oikeastaan kahdessa... Ehkä ikävä sanoa etten ole enää aikoihin elänyt kuin aineita ja yhtä miestä varten, mutta tottahan tuo on. Ei millään muulla ole ollut enää aikoihin merkitystä. Nyt jäljellä tuntuu olevan enää aineet...

Ei, emme käyneet katsomassa asuntoa. Mies ei jaksanut. Liian kova krapula. Eikä se tunnu riittävän... Välillä tuntuu että hän tekee sen ihan kiusallaan, jättää minut yksin aina juuri silloin kun olen heikoimmillani. Nytkin. Pukee vieressä vaatteita päälle ja minä itken koneella, yrittäen kirjoittaa tätä ilman suurempia kirjoitusvirheitä. En vaan vittu jaksa!

Olen täysin rahaton, eli aineista tuskin saan helpotusta oloon... Tosin kun elämältä tuntuu putoavan pohja kokonaan tuntuu olevan aivan sama millä keinolla ne hankkii. Olisin kaiketi valmis jopa myymään itseäni jos tää "parisuhde" nyt kaatuu niinkuin näyttäisi tekevän... Minkä helvetin takia annoin taas itselleni luvan olla onnellinen ja uskoa niitä kauniita sanoja paremmasta huomisesta? Miksi ylipäätään jauhaa paskaa paremmasta jos ei ole edes yritystä siihen? En jaksa yrittää yksin, eikä apua tunnu olevan tarjolla.

Miks se tekee tätä? Onko mun paha olo suoraan verrattavissa muun maailman, tai ees sen hyvinvointiin? Ilmeisesti on koska asiat tuntuu aina olevan vähän paremmin heti kun muhun sattuu vähän enemmän... Maailmanlopun fiiliksillä siis mennään nyt, ja oma, henkilökohtainen maailmanloppu tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan ennen. Aiemmin en uskaltanut olla onnellinen, ja kun sen luvan vihdoin itselleni annoin ja aloin nauttia ajatuksesta tulevasta kaikki kaatuu päälle. Tai ei kaikki, vain se osa jolla on merkitystä...

Eilen oli vielä kauniit sanat ja ajatukset paremmasta huomisesta, yhteenmuutosta, kihlauksesta... Tänään hän on kai jättämässä minut, ainakin puheista päätellen. Aineiden takia en halua elää ja tähän asti olen elänyt vain tämän miehen vuoksi, nyt ei ole enää sitäkään syytä... Ystäviä taas ei ole kuin yksi ja hänkin asuu liian kaukana voidakseen auttaa silloin kun apua tarvitsen, puhumattakaan siitä että hänellä(kin) on oma elämä, mies, lapsi... Kaikki se mistä itse voin vain haaveilla...

Mitä näihin haaveisiin tulee, niin minullakin oli joskus unelmia. Oli unelma-ammatti, oli unelmia perheestä, omasta kodista... Unelma-ammattiini en koskaan päässyt, perheestä tai omasta kodista en kai vaan uskalla enää unelmoida... Liian moni ihminen (äitini mukaanlukien) on sanonut ettei minun pitäisi ikinä tehdä lapsia koska lapset saisivat osan geeneistään minulta. Miksikö en unelmoi enää perheestä? Jaa-a...

Kai siksi ettei millään ole enää merkitystä. Jos jotakin olen viime aikoina oppinut niin sen ettei millään tosiaankaan ole mitään merkitystä. Unelmat eivät ole kannattavia, niihin pyrkiminen on pelkkää helvettiä ja luovuttaminen tehty joko mahdottomaksi tai tuomittavaksi. En jaksa enää uskoa unelmiini, ne on rikottu liian monta kertaa... Kuten minutkin...

Yritän saada aikaiseksi palata tänne vielä kirjoittamaan, tuntuu vaan tääkin niin merkityksettömältä...